Tapasin tässä kesällä erään miehen, joka kuvaili itseään herrasmieheksi deittiprofiilissaan. Koska itse arvostan perinteisiä herrasmiehen eleitä, odotin jo jotain sen suuntaista myös deiteiltä. Kuitenkaan tuon tapaamisen aikana mikään ei viestinyt mulle miehen tavassa kohdata, toimia tai keskustella, että voisin allekirjoittaa tuon hänen kuvauksensa itsestään. Oikeastaan ensivaikutelma lässähti jo heti alkumetreillä, kun menimme miehen ehdottamana kahvilaan, jossa hän ei tarjoutunut edes maksamaan mulle sitä yhtä kahvikupillista. Pieni ele, joka olisi antanut hyvän ensivaikutelman ja herättänyt mun kiinnostuksen, ja lisäksi vahvistanut mussa ajatusta siitä ,että mies on kuvaillut itseään rehellisesti. Jäin tuon tapaamisen jälkeen ihan pohtimaan, että mikä sitten on herrasmies? Tein tästä aiheesta myös keskustelualoitteen yhdelle deittisivustolle somessa, koska halusin myös muiden näkökulmia tukemaan ja rikastuttamaan omaani. Se, mitä mä ajattelen ja mille sain myös vahvistusta tämän keskustelun kautta (johon osallistuivat sekä miehet, että naiset) on, että herrasmies on huomaavainen, kohtelias, omaa hyvät käytöstavat, kohtelee muita kunnioittavasti, joka näkyy myös hänen tavassaan puhua muista ihmisistä tai tilanteista. Hän haluaa osoittaa kiinnostustaan ja arvostustaan naista kohtaan pienillä eleillä, joita voi olla esimerkiksi oven avaaminen, kahvin tai ruuan tarjoaminen, kukkien ostaminen, kykyä kuunnella ja keskustella ja tarjota myös sitä turvallista olkapäätä. Eräs keskusteluun osallistunut heittikin hyvän kommentin, että oikea herrasmies ei tee itsestään numeroa eikä hänen tarvitse mainostaa itseään erikseen. Teot ja käytös puhuvat puolestaan.

Mitä mulle nämä eleet sitten kertovat? Mulle ne viestivät arvostuksesta, kiinnostuksesta ja siitä, että muhun halutaan edes vähän panostaa. Sitä, etten ole kuka tahansa. Lopulta kyse ei ole niistä kukista, kahvista tai ruuasta. Vaan siitä, mitä niillä mulle on syvemmin merkitystä. Se kertoo myös ihmisestä, joka haluaa antaa muille ja panostaa tärkeisiin ihmissuhteisiin (eli tässä tapauksessa mahdolliseen potentiaaliseen kumppaniin). Näiden eleiden kautta mä koen oloni naiselliseksi ja se taas herättää mussa kiinnostuksen ja arvostuksen myös miestä kohtaan. Miehestä tulee tämän kautta mun silmissä miehekkäämpi, maskuliinisempi. Ja näiden piirteiden ja tekojen kautta herrasmies edustaa mulle jossain määrin myös turvallisuutta. Lopulta herrasmies käsitteenä pitää siis sisällään aika paljon niitä asioita, joita mä parisuhteessa pidän tärkeänä. 

Miksi sitten tuntuu siltä, että herrasmiehet ovat katoamassa? Ehkä se on tämä aika, kun tasa-arvo on nostanut enemmän päätään ja noussut isosti keskusteluihin. Kun naiset ovat alkaneet löytää itsestään enemmän myös maskuliinisia piirteitä eivätkä sukupuoliroolit olekaan enää niin selkeitä, mitä ennen muinoin. keskustelufoorumeilla olen kuullut miesten kokemuksia siitä, että joku nainen on jopa loukkaantunut, kun mies on tarjoutunut maksamaan. Tähän mun täytyy sanoa, että mitä ihmettä, miksi? Miksi kohteliaasta ja huomaavaisesta eleestä loukkaannutaan? Tämä jos mikä tekee miehestä myös varmasti varovaisen, sillä mitä enää uskaltaa tehdä, jos hyvästäkin voi pahoittaa mielensä ja treffien tunnelma kiristyä? Varmasti osaltaan myös vaikuttaa deittisovellukset, joissa tarjontaa on paljon, ja jossa jotkut käyvät usein treffeillä ja saavat toistuvasti kokemuksen että treffit jäävät siihen yhteen kertaan. Ehkei miestä enää sitten motivoi panostaa...?

Syitä varmasti on siis monia. Ja toisaalta ymmärrettävää, että näin on, mutta tällaisten perinteisten arvojen ja sukupuoliroolien edustajien on sitten vaikea tasapainoilla tämän muuttuvan maailman keskellä, jossa joutuu pureskelemaan sitä, ettei välttämättä löydä enää sellaista, mitä etsii. Onko mun muututtava siis maailman mukana ja lakattava toivomasta tai odottamasta enää näitä eleitä? Ja hyväksyttävä, että nykyajan miehet vain ovat erilaisia? Vai onko mulla vain käynyt deittien suhteen huono tuuri? Vai kiertävätkö ne todelliset herrasmiehet deittisovellukset kaukaa? 

Tinder, Hinge, Facebook dating, Happypancake, Bumble, E-kontakti...vaihtoehtoja riittää tässä värikkäässä deittiviidakossa.  Palauttani viimeisimman eroni jälkeen deittiappeihin, sain huomata deittailukulttuurin muuttuneen jo muutamassa vuodessa, eikä valitettavasti hyvään suuntaan. Profiileihin oli alkanut esimerkiksi ilmestyä enemmän emojeita, joiden merkitystä sai ihmetellä ja jopa käyttää googlea apuna niiden symboloinnin ymmärtämiseen. Nykyään olen viisaampi ja ohitan aika nopeasti profiilit, joissa näkyy näitä tiettyjä emojeita, kuten persikan kuva, kahleet, munakoiso...myös tietyt kirjainyhdistelmät ja piiloviestit piti opetella tunnistamaan, kuten ONS, FWB, Netflix & chill. Tuo viimeisinkään kun ei tarkoita vain sitä, miten sen tuosta voi lukea tarkoittavan. 

Myös enemmän nykyään esillä olevat eri parisuhdemuodot ovat tulleet näkyviin deiteissä. Vastaan tulee aika useinkin profiileja, joissa haetaan avoimeen suhteeseen kumppania tai pariskunta hakee kolmatta osapuolta suhteensa piristykseksi. Itse perinteisiin arvoihin ja - parisuhdemalleihin nojaavana tämä herättää ajatuksen, että tätäkö nykyajan suhteet ovat yhä enenemässä määrin ja voiko täältä löytää enää niitä samoihin arvoihin nojaavia, yhden naisen miehiä?

Viesteihin vastaamattomuus tuntuu nykyään myös lisääntyneen ja saat enemmänkin yllättyä positiivisesti, jos matchin tehnyt osapuoli laittaa viestin tai vastaa sinun aloitteeseen, ja vielä iloisempi yllätys on, jos keskustelu jopa jatkuu kahta sanaa pidemmälle. Mitä nämä hiljaiset profiilit sitten hakevat, jos eivät sitä ihmistä, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia ja tavata? Ymmärrän vielä, että nuoret saattavat hakea myös vain itsetunnon pönkitystä keräämällä mahdollsimman paljon matcheja, tai että matcheja tulee niin paljon, ettei kaikkien kanssa voi kirjoitella. Mutta tähän mun on vaikea uskoa enää keski-iän kynnyksellä olevien kohdalla. Se mitä olen muiden kokemuksista ymmärtänyt, niin nimenomaan miesten on vaikeampi saada ylipäätään matcheja (ellei tykkää tyyliin jokaisesta profiilista), joten luulisi silloin olevan myös kiinnostusta koittaa saada etenemään homman johonkin suuntaan matchin kanssa? Ehkä tämä kertoo siitä, että ihmiset alkavat olla väsyneitä ja kyynistyineitä näihin appeihin, tai ehkä jotkut selaavat profiileja vain aikansa kuluksi..?

Pohdin juuri ystäväni kanssa tässä yhtenä päivänä, että mikä voisi olla se seuraava uusi mullistava tapa löytää kumppani, kun nyt elämme näiden appien ja rakkaus realityjen aikaa, jotka molemmat tuntuvat alkavan menettää sen perimmäisen tarkoituksensa. Ehkäpä vertaistukiryhmät deittiäppien "uhreille", jossa sitten hyvässä lykyssä voikin löytää itselleen sen elämänkumppanin? :D Tai ehkä palaamme siihen vanhaan perinteiseen tapaan, että ihmiset alkavat rohkaistua taas enemmän katsomaan ympärilleen ja lähestymään ihan siellä oikeassa elämässä kiinnostuksen herättänyttä ihmistä? Ehkäpä se vanha kikka olikin toimivin, kun nainen tiputti tarkoituksella nenäliinansa miehen jalkojen juureen, josta mies otti vinkistä vaarin ja tarttui tilaisuuteen. Täytynee pakata nenäliina laukkuun seuraavan kerran, kun lähden johonkin.

Myös yksi ilmiö on alkanut näkymään enemmän deittailukulttuurissa: sitoutumispelko. En tiedä onko tämä lisääntynyt myös nuoremmassa sukupolvessa, vai onko tämä enemmän oman ikäryhmäni ongelma, kun elettyä elämää, kipeitä kokemuksia ja rikki menneitä suhteita on takana jo enemmän, mikä voi nostaa suojamuurit pystyyn ja tehdä varovaiseksi. Tunnistan tästä nimittäin myös itseni. Silloin sisimmässä on ristiriita: halu löytää joku, mutta samalla tuntea turvalliseksi deittiapit, joiden suojissa voi haaveilla, ottamatta kuitenkaan niitä konkreettisia askeleita sitä haavetta kohti. Proofileista ja ihmisen pikaisesta analyysistä on myös helppo löytää niitä epäkohtia ja "red flageiksi" tulkitsemiaan piirteitä, jolloin tutustuminen tyssää jo alkumetreillä. Ehkä laaja tarjonta tekee myös monella sen, että jäädään vähän kuin roikkumaan kahden vaiheille miettien, löytyisikö kuitenkin vielä joku vielä parempi tai enemmän omiin kriteereihin sopiva, jolloin ei anneta edes toiselle aidosti mahdollisuutta herättää niitä tunteita itsessä. Nykyajan kiire -kulttuuri ja deittappien nopeasti molemmille sivuille sujahtavat profiilit voivat tehdä myös ihmisestä hieman hätäisen. Vain muutaman sekunnin nopealla arviolla ihmisestä tehdään jo päätelmiä, jonka perusteella pyyhitään oikealle tai vasemmalle. Tähän syyllistyn myös monesti itse. Vaikkakin olen yrittänyt myös tietoisesti rikkoa tuota tapaa ja olla avoimempi. Pysähtyä myös aidosti niiden profiilien äärelle, jotka eivät heti ensimmäisellä vilkaisulla välttämättä saa antamaan mahdollisuutta. 

Vaikka tästä tekstistä saakin ehkä sen vaikutelman, että kuka hullu tuolla deittiappissa edes viitsii enää roikkua, niin haluan silti uskoa vielä siihen, että siellä voi olla niitä helmiäkin. Olenhan löytänyt sellaisen aiemminkin, joten miksen voisi löytää uudelleen? Ehkä heitä on nykyään siellä vähemmän, tai sitten mun täytyy alkaa kriittisesti tarkastelemaan taas uudelleen omia kriteereitäni ja sitä, annanko edes mahdollisuutta oikeasti sille, mitä etsin? Ja jos en, mitä mun täytyy toiminnassani muuttaa?

Toisaalta en voi olla miettimättä myös, ovatko deittiappit vain nykyään menettäneet niin uskottavuutensa, ettei monikaan täysjärkinen ja aidosti vakavaa suhdetta etsivä enää hakeudu sinne?

Iän ja kokemusten karttuessa olen tullut tietoisemmaksi siitä, mitä parisuhteelta haluan - ja mitä taas en halua. Jokainen kokemus  ja menneet parisuhteet on myös synnyttäneet mussa itsereflektiota, koska jokainen suhde muodostuu kahden ihmisen persoonasta, kokemuksista, tunteista ja tarpeista. Ja itse ajattelen, että jokaisesta suhteesta ja erosta voin oppia ja kasvaa ihmisenä, kun olen valmis ottamaan myös vastuun omasta osuudestani. Tähän uskon ihan jokaisen suhteen kohdalla. Jos taas tätä reflektiota ei tee, vaan hyppää vain suoraan uuteen suhteeseen, toistaa varmuudella uudestaan samat virheet, kaataen vielä menneetkin taakat seuraavan harteille.  Ja löytää itsensä yhä uudellaan samasta lopputuloksesta, jossa sitten uhriutuen ajattelee "miksi mulle aina käy näin?". Mikään ei muutu, jos mitään ei muuta...näin se vain on. 

Mitä sitten toivon ja odotan toiselta osapuolelta kokemusteni kautta? Mulla on päässäni tietyt kriteerit, joita kuitenkin olen välillä tarkastellut kriittisestikin, pohtien, voisinko joissakin niistä joustaa. Kuitenkin joka kerta kun olen yrittänyt avartaa ajattelutapaani ja joustaa, olen löytänyt itseni tilanteesta tai tunteista, joissa ei tunnu hyvältä. Yritän pitää mieleni avoimena ja olla liikaa tuijottamatta näihin kriteereihini, mutta väkisinkin sitä herkästi lähtee peilaamaan niiden kautta selatessaan deittiprofiileja, kun se kaikki informaatio on ehto sille, että jaksaa edes aloittaa kirjoittelun. Tarjontaa kun on paljon. Ehkä live - elämässä sitä asetelmaa ei samalla tavalla olisi. Sitä antaisi ehkä mahdollisuuden ihastua ensin toisen persoonaan ennenkuin lähtee tuijottamaan sitä omaa listaa ja arvioimaan toista. Toisaalta, live -elämässä aika pitkälle se toisen persoona myös heijastaa sitä, mitä toiselta toivon. Käytös, sanat, tapa kohdata mua ja toisia, antavat jo aika paljon informaatiota mulle siitä, voisiko tässä olla sitä jotakin. 

No niin, tässä se sitten tulee....se "lista":

Mitä mieheltä toivon

- tärkeimpien arvojen kohtaamista 

- kunnioittavaa ja arvostavaa kohtelua, hyviä käytöstapoja, huomaavaisuutta (herrasmiesmäisyys)

- keskustelutaitoja, kykyä itsereflektioon

- luotettavuutta 

- suht terveellisiä elämäntapoja / pitää itsestään huolta (+ savuton ja raitis)

- edes joitain yhteisiä kiinnostuksen kohteita, jotka tuovat mukanaan yhteistä tekemistä

- perussiisteys

- kouluttautunut tai edennyt urallaan

- vakaa taloudellinen tilanne

- saamme toisemme nauramaan

- pitää (mun) koirista

- ei asu kovin kaukana

- suunnilleen oman ikäiseni (max.10 v vanhempi) ja nuorekas

(- omistaa auton tai on valmis sellaisen hankkimaan, koska en halua olla ainoa jolla on auto / kortti)

- lapseton tai lapset jo isoja eikä haaveile perheenlisäyksestä

Onko lista kohtuuton tai mahdoton? Omasta mielestäni ei, mutta haastava se voi olla erityisesti tuon viimeisen kriteerin vuoksi, koska suurin osa ikäisistäni miehestä joko elää pikkulapsiarkea tai haaveilee siitä. Mulla taas ne ajat ovat jo takanapäin, enkä halua enää lapsia tai lapsiarkea. Ja tässä kuulun itse vähemmistöön omassa ikäluokassani, joten haastavaa on...

Etäsuhteen olen kerran elänyt ja kokenut ja luvannut sen jälkeen itselleni että ei ikinä enää...ehkä, jos mies olisi valmis olemaan se joka suurimmaksi osaksi matkustaa mun luokse. Mutta silloinkin sen olisi oltava vain väliaikaista ja molemmilla selvänä se, kuka muuttaa ja minne kun sen aika on. 

Olen välillä yrittänyt antaa mahdollisuuden myös lapsellisille miehille, mutta huomaan että en vain meinaa pystyä. Mua alkaa aina ahdistaa ajatus siitä arjesta, jonka näen mielikuvissani. En vain halua enää takaisin siihen, vaan nauttia nyt vapaudesta, omasta tilasta ja rauhasta kotona. Ja siitä, että voi ilman lasten tuomia rajoitteita nauttia yhteisestä ajasta ja tehdä suunnitelmia. 

Koulutuksesta olen myös koittanut tinkiä, mutta en vain voi sille mitään, että viehätyn miehistä, jotka ovat tavoitelleet korkeammalle kuin sille alimmalle pallillle ammatin valinnassaan. Olen paljon pohtinut, miksi näin. Ja tullut siihen tulokseen, että mulle se edustaa vakautta ja turvaa, kun miehellä on jossain määrin kunnianhimoa ja vakaa taloustilanne. Ehkä korkeamman koulutuksen käynyt myös jotenkin edustaa mulle sitä vanhanaikaista arvoa, että mies on se perheen pää. Toki ei hyvät tulot aina takaa vakautta ja elämäntilanteet myös muuttuu - tämän myös ymmärrän. Ja asia myös erikseen esimerkiksi alemman koulutustason käynyt, joka on vaikka perustanut oman yrityksen ja menestynyt sillä tiellä. Tai halukas ja kiinnostunut kehittämään itseään ammatillisesti. Miehen työ mua kiinnostaa myös siksi, että se on myös mun mielestä valinta, joka kertoo usein ihmisestä jotakin. Ei se vain ole ihan sama mitä teet työksesi, se kun kuitenkin määrittää aika ison osan arkea. Näin mä sen ajattelen. 

Auton olen laittanut sulkuihin, koska en ainakaan torppaa toista sen vuoksi, ettei hänellä ole autoa. Mutta toivoisin kyllä, että auto olisi molemmilla tai sitten se yhteinen auto, ja molemmilla ajokortti. Tämä siksi, koska en halua olla ainoa jonka varassa on kaikki, mikä vaatii sen auton, esim. koiran elänilääkäriin kuskaaminen tai muu julkisilla hankalaan paikkaan matkustaminen.

Tuo herrrasmiesmäisyys on myös ollut sellainen kriittisen tarkastelun kohde.. ja siitä ehkä kirjoitankin vielä erikseen postauksen. Paljon olen pohtinut, mitä voin mieheltä nykyaikana odottaa ja odotanko liikoja? Mikä on riittävää?

Ja nyt ei sitten muuta kuin kaikki miehet, jotka luitte profiilini, tunnistitte itsenne listasta ettekä provosoituneet tai pahoittaneet mieltänne siitä, laittakaahan viestiä! ;)

Mistäkö lähti ajatus tämän blogin perustamiseen? Ehkäpä siitä, että palattuani jokunen vuosi sitten päättyneen parisuhteen jälkeen takaisin sinkuksi ja deittailun ihmeelliseen maailmaan, on se herättänyt monenlaisia tunteita, ajatuksia, pohdintoja ja myös ihmetystä. Moni asia tuntuu muuttuneen siitä, kun viimeksi olin sinkku, ja nuo surullisen kuuluisat deittiappit myös tuntuvat yhä vaikeammilta alustoilta löytää mitään "aitoa", joka kolahtaisi. Varmasti asiaan vaikuttaa myös se, että näin 40+ ikäisenä naisena, olen tullut tietoisemmaksi siitä, mitä haluan - ja vastaavasti mitä taas en halua. Siltä pohjalta kun lähtee kahlaamaan deittiappien antia, se tuntuu välillä hyvinkin turhauttavalta. Silti edelleen haluan myös uskoa, että sieltä(kin) voi vielä ponnahtaa esiin se yksi hyvä mulle. Siksi niissä jaksan vielä roikkua. 

Tämän blogin ajatuksena on reflektoida havaintojani ja kokemuksiani, ja myös ehkä jossain määrin kirjoittamisen kautta purkaa tuntemuksiani sinkkuna olemisesta ja deittailusta (niin hyvässä kuin pahassa).  Ehkä siinä sivussa tämä voi toimia myös vertaistukena meille kaikille, samassa veneessä oleville. Koska olen pistänyt merkille, että näitä samoja kokemuksia on myös muilla - en ole siis yksin. Toivon, että jonain päivänä voin päättää tämän blogin sanoihin: "löysin etsimäni". Nyt on kuitenkin näin ja nykyään olen myös erittäin sinut tässä elämäntilanteessani. Ja mikä tärkeintä: olen oppinut olemaan yksin, ja nauttimaan myös siitä!