Kerroin täällä aiemmin "naapurin pojasta". Miehestä, jota olen nähnyt täällä asuinalueellani koiransa kanssa. Viimeksi ylitin pelkoni ja menin rapsuttamaan hänen koiraansa. Enempään en silloin pystynyt. Nyt olen useamman viikon kerännyt rohkeutta, ja käynyt mielikuvissani läpi hetkeä, jos tapaamme uudelleen ja mitä hänelle sanoisin. Ja jo turhautunut siitä, etten ole häntä nähnyt uudelleen. Kunnes sitten tänään! Siinä hän istui kuin tarjottimella penkillä, kun kuljin koirani kanssa ohi. Päätin, että taas toimin samoin kuin avantoon mennessä: suljen ajatukseni ja vain menen. Kysyin saako koirani tulla tervehtimään hänen koiraansa. Juteltiin hetki koirista ja kyselin onko kauankin asunut täällä. Sitten päätin, että nyt en lähde tästä ellen saa suutani auki ja mene suoraan asiaan. Koska seuraavaa kertaa ei välttämättä tule taas aikoihin. Ja mitä pidemmälle syksy menee, sen vähemmän ihmisiin enää törmää. Niimpä sitten vähän takellellen sanoin, että "mä nyt tälleen suoraan kysyn, että lähtisitkö joskus kahville?" Noin!, nyt se oli sanottu! Enkä kuollut siihen. Ei se lopulta ollut edes niin vaikeaa mitä olin ennalta ajatellut. Kun vain sanoin, enkä jäänyt analysoimaan sitä sen kummemmin. 

Valitettavasti mies kauniisti kieltäytyi ja sanoi kahvittelevansa jo jonkun toisen kanssa. Johon sitten totesin että, no ei se mitään. En vajonnut häpeään tai paennut nolona paikalta. Se, mitä olin ajatellut, ei toteutunutkaan. Maailma ei kaatunut, enkä kaatunut mäkään. Sen sijaan koinkin että selkäranka kasvoi, koska mä pystyin tähän! tartuin härkää, tai tässä tapauksessa pelkoa ja häpeää sarvista ja voitin ne! Jäinpä vielä hetkeksi juttelemaankin pakkien jälkeen. Kevensin tunnelmaa naurahtamalla, että mä olen alkanut harrastaa tätä live tinderöintiä, kun ei tuolta appeista löydy oikein mitään. Mies vaikutti kyllä olevan otettu, sanoi että olipas rohkea ja suora kysymys, ihan mahtavaa! 

Tietysti harmi, että tästä ei nyt tullut sitä rakkaustarinaa. Ainakaan tällä erää. Elämästähän ei voi tietää. Nyt hän ainakin tietää, että tässä lähellä asuu tälläinen sinkku neito ja jos hänellä joskus tilanne muuttuu ja on kiinnostunut, ehkä hän uskaltaa sitten lähestyä mua. Mutta ainakin mä kohtasin oman pelkoni, ja mursin häpeää. Ja seuraavalla kerralla lähestyminen kiinnostavan miehen tullessa vastaan onkin jo askeleen verran helpompaa. Ja kuka tietää, ehkä se seuraava onkin jo se elämäni mies! 

Sain perjantai-iltana matchin deittiappissa. Mies vastasi heti viestiini ja jo parin viestin jälkeen hän olisi ollut valmis näkemään vielä samana iltana. Vaikka itsekin tykkään spontaaniudesta, oli tämä mulle vähän liikaa. Ja sai mut varpailleni. Päätin kuitenkin etten samantien tee mitään johtopäätöksiä. Ehkä mies nyt vain tarttui hetkeen ja oli tekemistä vaille. En lähtenyt häntä tapaamaan, mutta sovimme kuitenkin näkevämme seuiraavana päivänä.

Treffit menivät ihan kivasti. Löytyi yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja puhuttavaa. Niimpä ajattelin, että voisin tavata hänet uudelleenkin.Kuitenkin näiden parin päivän aikana tunne miehen innokkuudesta on vain vahvistunut. Ja sen myötä oma tarve ottaa etäisyyttä lisääntynyt. Tämäkin on oma haasteensa. Että ihmisten energiat kohtaisivat. Ja jos eivät ihan kohtaa, osattaisiin lukea toista ja ymmärtää se, että liika innokkuus voi myös olla luotaan työntävää.  Ei ole hyvä olla saavuttamattomissa ja etäinen, muttei myöskään se toinen ääripää, joka vastaa samantien viesteihin, on aina valmis näkemään ja järjestämään aikaa ja haluaa heti olla tapaamassa uudelleen tai koittaa venyttää jo ensimmäistä tapaamista. Itselle tämä on turn off ja saa mut hieman ahdistumaan. Toisaalta, joskus ne suuret rakkaustarinat alkavat juuri näin. Kun kaksi samalla innolla ja energialla varustettua ihmistä kohtaavat, ja jo ensimmäisistä treffeistä alkaen heistä tulee erottamattomat. Itse en vain pysty tähän. Tarvitsen alkuun tilaa tunnustella ja aikaa prosessoida. sen, että tunteet voivat rauhassa kehittyä. Ihanstuksen tunteiden herättyä, herää myös tarve olla enemmän toisen kanssa. Mutta samantien siihen en pysty. 

Tässäkin tasapaino on tärkeää. Että molemmat olisivat samoilla energioilla ja pitäisivät myös omasta tilastaan ja rajoistaan kiinni. Nyt olen itse vähän kahden vaiheilla, vieläkö voin antaa mahdollisuuden ja kykenenkö päästämään tulkinnoistani irti. Ja pystynkö pitämään omat rajani ja kokemaan olevani turvassa, vaikka toinen onkin innokkaampi mihin itse tässä vaiheessa kykenen? Sinänsä sääli jos homma kaatuu tähän, koska miehessä ei muuten ole mitään vikaa ja tuntui että aika monilta osin löytyi kaikkea yhdistävää. Mutta jos tunteet eivät saa tarvitsemaansa tilaa kehittyä, on aika mahdotonta antaa mahdollisuutta ja alkaa rakentaa mitään.

Mä en ole koskaan lähestynyt miehiä. Kasvotusten siis. Teininä keksin kaikenlaisia muita keinoja lähestyä tai ilmaista kiinnostukseni. Laittelin mm. koulussa pojan lokeroon lappuja, tai pistin kaverin kertomaan hänelle terveisiä.  Kerran soitin yhdelle ja ilmaisin puhelimessa ihastukseni. Mutta kasvotusten en koskaan. Se on ollut liian pelottavaa. Siihen on nitoutunut niin vahvasti pelko siitä, että saan pakit. Ja siitä nouseva häpeä. 

Nyt aikuisiällä on tullut nämä deittiappit. Niiden kautta lähestyminen on helpompaa. Ei tarvitse nähdä toisen kasvoja ja ilmeitä ja lähtökohtaisesti jo tiedetään toisesta, että hän on sinkkumarkkinoilla. Matchin tullessa myös lähtötilanne on jo se, että toisessa jokin miellyttää tai herätti kiinnostuksen. Live-elämässä ei yleensä tiedä mitään. Mä en ole myöskään koskaan ollut sellainen small talkaaja, joka menee rennosti juttusille tuntemattomien kanssa. Ja näin on niin miesten kuin naistenkin kanssa. Enemmänkin olen ollut varautunut ja sisäänpäin kääntynyt ja viestinyt tätä varmaan myös itseni ulkopuolelle sanattomilla kehon viesteillä. Siksi myöskään miehet ei lähesty mua. Tiedän, että en ole ruma. Ja että olen monen mielestä ihan kauniskin, ja ulkonäkö ei ole mulle ehkä se isoin pelko, ettei se miellyttäisi, vaikka toki tiedostan että kaikkien mieleen en ole. Mutta joku sellainen yleinen pelko ja epävarmuus silti on olemassa. Ehkä se liittyy myös siihen, että pelkään etten ole riittävän kiinnostava, etten osaa olla rento ja luonteva siinä tilanteessa. Sellainen, josta voisi kiinnostua. 

Tänään, 41 vuotiaana tein kuitenkin tähän muutoksen. Lähelläni asuu eräs mies, arviolta suunnilleen oman ikäiseni. Olen nähnyt häntä useamman kerran koiransa kanssa ulkona. Ja pohtinut, että pitäisi uskaltaa mennä juttelemaan, sillä deittiappit ovat alkaneet turhauttaa ja tuntuu että ne ovat alkaneet kääntyä itseään vastaan. Ihmiset ovat jo lähtökohtaisesti siellä väärällä asenteella liikkeellä. Ne, jotka siellä edes viitsivät pyöriä. Ja olen alkanut pohtimaan, että ehkä ne parhaat eivät edes viitsi niissä enää aikaansa kuluttaa. Siksi olen alkanut miettimään, että pitäisi vaan alkaa rohkeammin olemaan avoin sille, mitä tämä oikea elämä voi tarjota. Tarttua mahdollisuuksiin ja pistää itseään edes hiukan likoon. Vaikka se vaatisi sen, että menen epämukavuusalueelle ja kohtaan sitä vaikeinta tunnetta, eli häpeää. Ja altistan itseni myös sille mahdollisuudelle, että saan pakit tai koen pettymyksen. Mulle tämä altistus on melkein verrattavissa jääkylmään veteen menemiseen, yhtä vaikealta se tuntuu ajatuksen tasolla! Ja mieli koittaa huutaa, älä mene!

Tänään näin tuon miehen taas. Hän istui koiransa kanssa penkillä. Kävelin heistä vähän matkan päästä. Näytti sille, että aurinkolasien takaa katseemme kohtasivat, koska hän käänsi päätään minua kohti kävellessäni. Siinä muutaman sekunnin ajan puntaroin, mitä teen. Nyt olisi tilaisuus. Harmittaa, jos jätän sen käyttämättä ja kävelen vain kaukaa ohi. Sitten sanoin itselleni, nyt nainen, ota itseäsi niskasta kiinni! Ja toimin samoin kuin kylmään veteen mennessä: en ajattele, vaan toimin. Käänsin kurssia ja astelin häntä kohti. Keksin että vien syömäni jäätelön roskan siihen hänen penkkinsä viereiseen roskikseen. Hän katsoi mun suuntaan, kun lähestyin. Roskiksen luona hänen koiransa osoitti pientä kiinnostusta mua kohti ja tartuin tilaisuuteen. Menin rapsuttamaan, kyselin koirasta ja kerroin omistani. Sen pienen jutteluhetken ajan, pystyin olemaan aika rento. Ja huomasin, että hänen seurassaan tuntui miellyttävältä olla. Ihan kuin pari perhostakin olisi käynyt lepattamassa vatsassa. Nostin aurinkolasit otsalle ja katsoin kohti. Halusin näyttää kasvoni, jotta hän tunnistaisi mut varmasti seuraavan kerran kun törmäämme. Ja ajattelin myös, että kiinnostus voi herätä paremmin kun näkee myös silmät. Lähtiessäni huomasin, että jalkani ja käteni tärisivät. Niin iso juttu tuo mulle oli. Mutta mä pystyin siihen! Ja ylitin sen jonkun kynnyksen, jota olin ajatellut etten voi edes välttämättä ylittää. Nyt toivon, että näemme pian uudestaan, ja juttuhetki voisi kestää hitusen pidempään ja avata myös jotakin hänestä itsestä mulle. Seuraavan kerran kynnys on ehkä jo hiukan matalammalla. Ja häpeä murenen verran pienempi. 

Tapasin tässä kesällä erään miehen, joka kuvaili itseään herrasmieheksi deittiprofiilissaan. Koska itse arvostan perinteisiä herrasmiehen eleitä, odotin jo jotain sen suuntaista myös deiteiltä. Kuitenkaan tuon tapaamisen aikana mikään ei viestinyt mulle miehen tavassa kohdata, toimia tai keskustella, että voisin allekirjoittaa tuon hänen kuvauksensa itsestään. Oikeastaan ensivaikutelma lässähti jo heti alkumetreillä, kun menimme miehen ehdottamana kahvilaan, jossa hän ei tarjoutunut edes maksamaan mulle sitä yhtä kahvikupillista. Pieni ele, joka olisi antanut hyvän ensivaikutelman ja herättänyt mun kiinnostuksen, ja lisäksi vahvistanut mussa ajatusta siitä ,että mies on kuvaillut itseään rehellisesti. Jäin tuon tapaamisen jälkeen ihan pohtimaan, että mikä sitten on herrasmies? Tein tästä aiheesta myös keskustelualoitteen yhdelle deittisivustolle somessa, koska halusin myös muiden näkökulmia tukemaan ja rikastuttamaan omaani. Se, mitä mä ajattelen ja mille sain myös vahvistusta tämän keskustelun kautta (johon osallistuivat sekä miehet, että naiset) on, että herrasmies on huomaavainen, kohtelias, omaa hyvät käytöstavat, kohtelee muita kunnioittavasti, joka näkyy myös hänen tavassaan puhua muista ihmisistä tai tilanteista. Hän haluaa osoittaa kiinnostustaan ja arvostustaan naista kohtaan pienillä eleillä, joita voi olla esimerkiksi oven avaaminen, kahvin tai ruuan tarjoaminen, kukkien ostaminen, kykyä kuunnella ja keskustella ja tarjota myös sitä turvallista olkapäätä. Eräs keskusteluun osallistunut heittikin hyvän kommentin, että oikea herrasmies ei tee itsestään numeroa eikä hänen tarvitse mainostaa itseään erikseen. Teot ja käytös puhuvat puolestaan.

Mitä mulle nämä eleet sitten kertovat? Mulle ne viestivät arvostuksesta, kiinnostuksesta ja siitä, että muhun halutaan edes vähän panostaa. Sitä, etten ole kuka tahansa. Lopulta kyse ei ole niistä kukista, kahvista tai ruuasta. Vaan siitä, mitä niillä mulle on syvemmin merkitystä. Se kertoo myös ihmisestä, joka haluaa antaa muille ja panostaa tärkeisiin ihmissuhteisiin (eli tässä tapauksessa mahdolliseen potentiaaliseen kumppaniin). Näiden eleiden kautta mä koen oloni naiselliseksi ja se taas herättää mussa kiinnostuksen ja arvostuksen myös miestä kohtaan. Miehestä tulee tämän kautta mun silmissä miehekkäämpi, maskuliinisempi. Ja näiden piirteiden ja tekojen kautta herrasmies edustaa mulle jossain määrin myös turvallisuutta. Lopulta herrasmies käsitteenä pitää siis sisällään aika paljon niitä asioita, joita mä parisuhteessa pidän tärkeänä. 

Miksi sitten tuntuu siltä, että herrasmiehet ovat katoamassa? Ehkä se on tämä aika, kun tasa-arvo on nostanut enemmän päätään ja noussut isosti keskusteluihin. Kun naiset ovat alkaneet löytää itsestään enemmän myös maskuliinisia piirteitä eivätkä sukupuoliroolit olekaan enää niin selkeitä, mitä ennen muinoin. keskustelufoorumeilla olen kuullut miesten kokemuksia siitä, että joku nainen on jopa loukkaantunut, kun mies on tarjoutunut maksamaan. Tähän mun täytyy sanoa, että mitä ihmettä, miksi? Miksi kohteliaasta ja huomaavaisesta eleestä loukkaannutaan? Tämä jos mikä tekee miehestä myös varmasti varovaisen, sillä mitä enää uskaltaa tehdä, jos hyvästäkin voi pahoittaa mielensä ja treffien tunnelma kiristyä? Varmasti osaltaan myös vaikuttaa deittisovellukset, joissa tarjontaa on paljon, ja jossa jotkut käyvät usein treffeillä ja saavat toistuvasti kokemuksen että treffit jäävät siihen yhteen kertaan. Ehkei miestä enää sitten motivoi panostaa...?

Syitä varmasti on siis monia. Ja toisaalta ymmärrettävää, että näin on, mutta tällaisten perinteisten arvojen ja sukupuoliroolien edustajien on sitten vaikea tasapainoilla tämän muuttuvan maailman keskellä, jossa joutuu pureskelemaan sitä, ettei välttämättä löydä enää sellaista, mitä etsii. Onko mun muututtava siis maailman mukana ja lakattava toivomasta tai odottamasta enää näitä eleitä? Ja hyväksyttävä, että nykyajan miehet vain ovat erilaisia? Vai onko mulla vain käynyt deittien suhteen huono tuuri? Vai kiertävätkö ne todelliset herrasmiehet deittisovellukset kaukaa? 

Tinder, Hinge, Facebook dating, Happypancake, Bumble, E-kontakti...vaihtoehtoja riittää tässä värikkäässä deittiviidakossa.  Palauttani viimeisimman eroni jälkeen deittiappeihin, sain huomata deittailukulttuurin muuttuneen jo muutamassa vuodessa, eikä valitettavasti hyvään suuntaan. Profiileihin oli alkanut esimerkiksi ilmestyä enemmän emojeita, joiden merkitystä sai ihmetellä ja jopa käyttää googlea apuna niiden symboloinnin ymmärtämiseen. Nykyään olen viisaampi ja ohitan aika nopeasti profiilit, joissa näkyy näitä tiettyjä emojeita, kuten persikan kuva, kahleet, munakoiso...myös tietyt kirjainyhdistelmät ja piiloviestit piti opetella tunnistamaan, kuten ONS, FWB, Netflix & chill. Tuo viimeisinkään kun ei tarkoita vain sitä, miten sen tuosta voi lukea tarkoittavan. 

Myös enemmän nykyään esillä olevat eri parisuhdemuodot ovat tulleet näkyviin deiteissä. Vastaan tulee aika useinkin profiileja, joissa haetaan avoimeen suhteeseen kumppania tai pariskunta hakee kolmatta osapuolta suhteensa piristykseksi. Itse perinteisiin arvoihin ja - parisuhdemalleihin nojaavana tämä herättää ajatuksen, että tätäkö nykyajan suhteet ovat yhä enenemässä määrin ja voiko täältä löytää enää niitä samoihin arvoihin nojaavia, yhden naisen miehiä?

Viesteihin vastaamattomuus tuntuu nykyään myös lisääntyneen ja saat enemmänkin yllättyä positiivisesti, jos matchin tehnyt osapuoli laittaa viestin tai vastaa sinun aloitteeseen, ja vielä iloisempi yllätys on, jos keskustelu jopa jatkuu kahta sanaa pidemmälle. Mitä nämä hiljaiset profiilit sitten hakevat, jos eivät sitä ihmistä, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia ja tavata? Ymmärrän vielä, että nuoret saattavat hakea myös vain itsetunnon pönkitystä keräämällä mahdollsimman paljon matcheja, tai että matcheja tulee niin paljon, ettei kaikkien kanssa voi kirjoitella. Mutta tähän mun on vaikea uskoa enää keski-iän kynnyksellä olevien kohdalla. Se mitä olen muiden kokemuksista ymmärtänyt, niin nimenomaan miesten on vaikeampi saada ylipäätään matcheja (ellei tykkää tyyliin jokaisesta profiilista), joten luulisi silloin olevan myös kiinnostusta koittaa saada etenemään homman johonkin suuntaan matchin kanssa? Ehkä tämä kertoo siitä, että ihmiset alkavat olla väsyneitä ja kyynistyineitä näihin appeihin, tai ehkä jotkut selaavat profiileja vain aikansa kuluksi..?

Pohdin juuri ystäväni kanssa tässä yhtenä päivänä, että mikä voisi olla se seuraava uusi mullistava tapa löytää kumppani, kun nyt elämme näiden appien ja rakkaus realityjen aikaa, jotka molemmat tuntuvat alkavan menettää sen perimmäisen tarkoituksensa. Ehkäpä vertaistukiryhmät deittiäppien "uhreille", jossa sitten hyvässä lykyssä voikin löytää itselleen sen elämänkumppanin? :D Tai ehkä palaamme siihen vanhaan perinteiseen tapaan, että ihmiset alkavat rohkaistua taas enemmän katsomaan ympärilleen ja lähestymään ihan siellä oikeassa elämässä kiinnostuksen herättänyttä ihmistä? Ehkäpä se vanha kikka olikin toimivin, kun nainen tiputti tarkoituksella nenäliinansa miehen jalkojen juureen, josta mies otti vinkistä vaarin ja tarttui tilaisuuteen. Täytynee pakata nenäliina laukkuun seuraavan kerran, kun lähden johonkin.

Myös yksi ilmiö on alkanut näkymään enemmän deittailukulttuurissa: sitoutumispelko. En tiedä onko tämä lisääntynyt myös nuoremmassa sukupolvessa, vai onko tämä enemmän oman ikäryhmäni ongelma, kun elettyä elämää, kipeitä kokemuksia ja rikki menneitä suhteita on takana jo enemmän, mikä voi nostaa suojamuurit pystyyn ja tehdä varovaiseksi. Tunnistan tästä nimittäin myös itseni. Silloin sisimmässä on ristiriita: halu löytää joku, mutta samalla tuntea turvalliseksi deittiapit, joiden suojissa voi haaveilla, ottamatta kuitenkaan niitä konkreettisia askeleita sitä haavetta kohti. Proofileista ja ihmisen pikaisesta analyysistä on myös helppo löytää niitä epäkohtia ja "red flageiksi" tulkitsemiaan piirteitä, jolloin tutustuminen tyssää jo alkumetreillä. Ehkä laaja tarjonta tekee myös monella sen, että jäädään vähän kuin roikkumaan kahden vaiheille miettien, löytyisikö kuitenkin vielä joku vielä parempi tai enemmän omiin kriteereihin sopiva, jolloin ei anneta edes toiselle aidosti mahdollisuutta herättää niitä tunteita itsessä. Nykyajan kiire -kulttuuri ja deittappien nopeasti molemmille sivuille sujahtavat profiilit voivat tehdä myös ihmisestä hieman hätäisen. Vain muutaman sekunnin nopealla arviolla ihmisestä tehdään jo päätelmiä, jonka perusteella pyyhitään oikealle tai vasemmalle. Tähän syyllistyn myös monesti itse. Vaikkakin olen yrittänyt myös tietoisesti rikkoa tuota tapaa ja olla avoimempi. Pysähtyä myös aidosti niiden profiilien äärelle, jotka eivät heti ensimmäisellä vilkaisulla välttämättä saa antamaan mahdollisuutta. 

Vaikka tästä tekstistä saakin ehkä sen vaikutelman, että kuka hullu tuolla deittiappissa edes viitsii enää roikkua, niin haluan silti uskoa vielä siihen, että siellä voi olla niitä helmiäkin. Olenhan löytänyt sellaisen aiemminkin, joten miksen voisi löytää uudelleen? Ehkä heitä on nykyään siellä vähemmän, tai sitten mun täytyy alkaa kriittisesti tarkastelemaan taas uudelleen omia kriteereitäni ja sitä, annanko edes mahdollisuutta oikeasti sille, mitä etsin? Ja jos en, mitä mun täytyy toiminnassani muuttaa?

Toisaalta en voi olla miettimättä myös, ovatko deittiappit vain nykyään menettäneet niin uskottavuutensa, ettei monikaan täysjärkinen ja aidosti vakavaa suhdetta etsivä enää hakeudu sinne?